Kurja kässätyö korvautuu kätköilyllä

Kässärintamalla on kesken työ, joka on jotain asusteen ja sisustuksen välimaastosta. Materiaalina on haastava puuvilla-villa-yhdistelmä, jota koitan virkata. Materiaali sopisi selvästi paremmin kudottavaksi, mutta kun olin jotain tällaista päättänyt tehdä, niin periksi ei anneta. Tein alkuun varmaan tusinan mallipaloja ja mikään niistä ei antanut varmuuden tunnetta, että näin edetään. Sitten tuli tehtyä jo yksi versio puolivalmiiksi, mutta koko ajan oli tunne, että tämä ei ole oikein. Välillä se lepäsi päivän pöydällä, mutta aina vaan jatkoin sitä, mutta epävarmuus kasvoi koko ajan. Niinpä työ meni taas muutamaksi päiväksi hyllylle. Sitten kehittyi ties monesko suunnitelma ja päätös, että sillä viedään työ loppuun, kävi miten kävi. Kesken se on vieläkin, mutta palaan siihen vielä, jos siitä tulee jotain esittelykelpoista.

Kun kässärintamalla vastustaa, ja päivät ovat muuttuneet lämpöisemmiksi, on tullut vietettyä aikaa ulkona ja Koiran kanssa kätköillessä. Geokätköilyyn on tullut hurahdettua vuonna 2011. Tajusin taas kerran, kuinka paljon pidänkään tästä harrastuksesta, kun luin Lankahelvetin Hennan postauksen kätköilystä. Kivaa, että on muitakin, jotka ovat hurahtaneet sekä kässäilyyn että kätköilyyn.

Kätköilyn ideana on löytää maastosta kätköjä, joiden sijainti löytyy kansainvälisestä nettipalvelusta. Puhelinsovelluksen tai GPS-laitteen avulla mennään kyseiseen paikkaan ja koitetaan löytää kätkö annettujen koordinaattien, kuvauksen ja mahdollisen vihjeen avulla. Kätköpurkki sisältää logivihon, johon kävijä merkitsee käyntinsä, minkä jälkeen on mahdollista logata käynti myös samaiseen nettipalveluun.

Kätköpurkki voi olla tavallinen pakastusrasia, mutta osa kätköpurkeista on rakennettu todella taitavasti ja mielikuvitusta käyttäen. Etsintä voi vielä moniin mielenkiintoisiin paikkoihin ja maisemiin. Kätköt voivat haastaa myös fyysisesti, koska luvassa on usein myös ryömimistä, kiipeämistä tai muuten vaan koluamista. Kätkötyyppejäkin on erilaisia: jotkut on löydettävissä sellaisenaan, joissakin on monta osaa eri paikoissa ja jotkut on ratkaistava jo kotona, että saa oikeat koordinaatit ennen maastoon lähtöä. Kätköily vie ulos, ja siinä kertyy kävelykilometrejä ihan huomaamatta. Kätköilyssä on vaan niin monta aspektia, että siitä varmasti löytää jokainen itselleen mieluisen tavan harrastaa.

Kätköilystä ei oikein voi pitää blogia, kun siinä on vaara, että tulee ns. spoilanneensa kätkön sijainnin tai muuten vaan kätköön liittyvän makoisan näkökulman toisille kätköilijöille. Osa harrastuksen viehätystä on mennä paikkaan, josta ei tiedä mitään ja eteen voi tulla melkein mitä vaan. Siksi siitä ei tule juurikaan kirjoitettua. Toisaalta kätköreissuille ei tule otettua kameraa (gepsin ja kännykän kameroita ei lasketa) mukaan, kun ei koskaan tiedä, missä saa rymytä. Viime viikonloppuna esimerkiksi konttasin eräässä vesiputkessa hämähäkkien seassa. Useimmiten me mennään metsään, missä voi tulla vastaan vaikka hyvin leveä ja hyvin mutainen oja, johon Koira ehtii ennen kuin itse kerkiää kissaa sanoa. Sitten tajuaa, että siitä samaisesta kuraojasta pitäisi itsekin päästä yli. No, kotona pesun ja aterian jälkeen ne ikävät jutut unohtaa aina ja kohta taas tekee mieli mennä uudelle kätköilyreissulle.

Kurainen oja ja kurainen Koira

I am struggling with crocheting. I am trying to work with a cotton-wool-mix, which feels nice but does not create the end result I am looking for. Therefore I am spending more time outdoors and geocaching, which has been my hobby since 2011. This hobby can take you to all kinds of places. Sometimes you end up to a place with a muddy ditch and very soon a muddy Dog, too. However, after showering and eating these obstacles are forgotten and soon it is time for yet another geocaching journey.

Ei ylpeyttä eikä ennakkoluuloja

Olen aina rakastanut englantilaisia tv-sarjoja ja kirjoja. On ollut selvää, että Jane Austenin tuotantoon pitää tutustua ennen pitkää. On varsinainen ihme, että en ole lukenut hänen teoksiaan tai sitten en vaan muista niin tehneeni. Pelkästään mielikuva 1800-luvun Englannista saa ainakin minussa jonkun paikan resonoimaan semmoisella taajuudella, että pieni mielihyvän hykerrys alkaa tuntua joka paikassa. Menemättä sen enempää Iso-Britannian siirtomaapolitiikkaan tai siihen kummalliseen ylemmyydentunteeseen, joka maan kansalaisilla jostain kumman syystä on, maassa ja sen kansassa on paljon sellaista, joka on suorastaan huvittavaa tai muuten vain koomista. Ehkä osa maan ja sen historian vetovoimasta on juuri tämän ristiriidan vuoksi niin voimakasta ja vetoaa ainakin meikäläiseen. Kyse on jostain aivan muusta kuin jenkkien aikaansaamasta fiiliksestä. Molemmissa maissa on tullut asuttua, joten muutakin kuin telkkarin kautta välittynyttä kosketuspintaa on näihin kulttuureihin.

Mutta siis takaisin Jane Austeniin. Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ei osunut käsiin äänikirjana, joten piti ottaa se, mitä oli tarjolla ja tällä kertaa se oli Neito vanhassa linnassa. Kirjassa on odotetusti neitoja, nuoria miehiä, ihastuksia, tanssiaisia, kihlauksia ja se otsikonkin lupaava linna. Kirja on kirjoitettu mielenkiintoisesti, sillä se tekee lukijalle selväksi, että kyse on kirjoittajan mielikuvituksen tuotteesta, jonka kohteena on lukija. Tämä tuodaan tekstissä selvästi esille. Niin paljon ymmärrystä minulta ei löytynyt 1800-luvun alun kirjallisuudesta, että ymmärtäisin, miksi Austen on näin vahvasti korostanut kirjailijan roolia, mutta ehkä opin sekin joskus.

Äänikirjoista on jo sen verran kokemusta, että olen oppinut, että lukijalla on erittäin suuri merkitys. Tässä kirjassa lukijana on Erja Manto, jonka ääni on niin luonteva ja monipuolinen, että hän voisi varmaan lukea vaikka puhelinluetteloa (nuori sukupolvi kysyy nyt "mikä se on"), että sekin kuulostaisi kiinnostavalta.

Neito pääsi kirjassa ansaitsemiinsa nuoren naisen seikkailuihin ja oppi jatkuvasti uutta ystävyydestä ja rakkaudesta. Kirja oli aikuistumistarina, jota siivitti tietysti ihastumiset ja pettymyksetkin. Mutta pääasia on, että tarinan loppu on onnellinen. Yritin jo löytää seuraavaa Austenia pyörimään levylautasella, mutta pienestä kirjastostamme ei vielä löytynyt tälle kokemukselle jatkoa. Ehkä täytyy mennä hieman merta edemmäs kalaan.

65000 silmukkaa myöhemmin...

Helmikuussa luulin, että edessä olisi pitkä päiväpeittoprojekti. Minulla oli mielessä, että tekisin päiväpeittoa yhden toisen projektin sivutuotteena, kun se toinen projekti ajoittuu sopivasti helmikuusta joulukuuhun tänä vuonna. Sitten kävikin niin, että en millään malttanut pysyä erossa tästä päiväpeitosta, kun olin saanut sen alulle. Virkattu päiväpeitto valmistuikin paljon odotettua nopeammin. Kolmesta keskeneräisestä työstä tämä nousikin kaikkein mieluisimmaksi ja valmistui, kun ne muut kaksi odottavat vieläkin päivää parempaa.

Helmikuussa tuli luotua Edelfeltin taulun inspiroimana visio päiväpeitosta, joka toistaisi taulun värejä ja meriaiheeseen sopivaa aaltokuosia. Malliksi valikoitui aaltomalli, joka kulkee myös nimellä "ripple pattern". Mallista on monta erilaista variaatiota, mutta tykästyin muiden valmiita töitä ihastellessa tapaan tehdä versio, jossa ei ole yhtään ketjusilmukkaa eikä reikää. Tämä päiväpeittohan tulee siihen ainoaan sänkyyn, jolle Koira saa meillä nousta. Koiran petiin ei laiteta mitään pitsimallia, vaan mahdollisimman tasaista pintaa. Malli sopisi vallan mainiosti myös torkkupeittoon, joten ehkä sellainenkin tulee tehtyä tällä kivalla mallilla jonain päivänä.

Tein valitsemistani "seiskaveikan" väreistä värisuunnitelman tekemällä minikokoisen mallin, johon virkkasin eri levyisiä raitoja. Mallin korkeus oli reilut 80 senttiä, ja alun perin ajattelin, että toistan mallin peitossa kolme kertaa. Kulta totesi kuitenkin, että peiton ei tarvitse olla niin pitkä, joten loppujen lopuksi malli kopioitiin peittoon 2,66 kertaisena. Itseä hieman haittaa, kun mallikerrat eivät mene "tasan", mutta en tiedä, kuinka moni huomaisi muutenkaan, että peitteessä on toistoa. Yritin tehdä värivaihtelun mahdollisimman satunnaiseksi.

Peitto on tehty enimmäkseen pylväillä, mutta halusin mukaan myös kapeampia raitoja. Niitä ei ole tehty kiinteillä silmukoilla, vaikka niitäkin kokeilin. Totesin kiinteät silmukat liian mataliksi, joten venytin niitä hieman korkeammaksi yhdellä ylimääräisellä langanvedolla (venytetty kiinteä silmukka). Reunaan yhdistelin kiinteitä silmukoita ja ketjusilmukoita, joiden hellään huomaan upposivat myös ne lukemattomat langanpäät, jotka olisi muutoin pitänyt päätellä. Reunasta ei tullut niin nätti kuin olisin toivonut, mutta päättely ei myöskään houkuttanut. Reuna jää muutenkin patjojen alle, joten liekö tuon ulkonäöllä niin väliä.

Raitaa, raitaa, enemmän raitaa

Rivi ja väri kerrallaan pistelin menemään tätä työtä, jota tehdessä on katsottu eräskin osa sarjoista: "Isä Brown", "Sydämen asialla" ja "Kyläsairaala". Sen lisäksi on kuunneltu samalla äänikirjoja. Kulta alkoi jo jossain vaiheessa ihmetellä, että miten minä aina vaan sitä samaa työtä teen. Matematiikkanerona hän innostui laskemaan, montako silmukkaa työ vaatii ja päätyi lukuun 65000. Se hieman masensi, kun työ oli tuossa vaiheessa noin puolivälissä, mutta pitihän sitä jatkaa, kun vauhti oli päällä. Sain kovasti tsemppikommentteja matkan varrella.

Alussa minulla oli yli 20 kerää lankaa (á 150g), joista löytyi 8 väriä: luonnonvalkoista, beigeä, paria sinistä ja neljää harmaata. Lopullisen työn koko on noin 2,30*1,40 metriä. Painoa työllä on 2,450 kiloa. Virkkaus yhtenä kappaleena onnistui oikein hyvin, vaikka aluksi pelkäsin, että se olisi raskasta hartioille. Peiton paino oli kuitenkin paljolti sylissä, joten haittana oli lähinnä se, että välillä tuli hiki peiton alla virkatessa.

Sängynpeite
Lanka: Novita 7 Veljestä (2450g)
  Koukku: 4mm
 Ohjeet: oma (malli: ripple pattern)
Tehty: helmi-huhtikuussa 2015

Viimeinen vaihe eli pingotus oli vaikea ja se kesti ainakin pari viikkoa. Siitä oli yli toistakymmentä päivää pelkästään pingotuspuuskan odottelua, ja itse pingotus sujuikin parissa päivässä, vaikka teinkin sen kahdessa osassa. Alustana käytin kahta Biltemasta hankkimaani jumppamattoa, joita voi sopivasti sommitella oikean kokoiseksi, koska ne toimivat palapelin tapaan. Neulasin peiton alustaan puolet kerrallaan kosteiden pyyhkeiden alle yöksi, ja kyllä kannatti. Pinta näyttää nyt vieläkin kauniimmalta kuin ennen kostutusta.

Jotkut asiat ovat kuin pieni pala taivasta

Tämän työn valmistuminen on melkein tuskaa enimmäkseen siksi, että on vaikea luopua työstä, jota oli niin mieluinen tehdä. Sitä olisi ollut kiva virkkailla pidempäänkin, mutta tuolla kyllä odottaa ne pari muutakin keskeneräistä työtä ja jonkun verran lankaa on jo seuraaviinkin töihin. Ehkä tämä peitto täytyy siis luovuttaa varsinaiseen virkaansa eli Koiran makoilusängyn peitteeksi. Seuraava tuska on sitten se, miten peitto pidetään karvattomana, mutta siihen ei taida olla ratkaisua. Se on riski, jonka otin jo tähän projektiin ryhtyessä.

Kelpaa siinä nyt Koiran köllötellä

This was supposed to be a long term project, but I could not keep my hands off from crocheting this bedcover. First there were more than 20 rolls of yarn (each 150g) in 8 colours when I started this journey. I ended up with the bedcover in ripple pattern. In half way through my Darling made a calculation claiming that the end result will require 65000 stiches. But that is all history now, the final product is almost like having a piece of heaven at home. This bed is the only bed in our house, in which the Dog is allowed to take his nap. The next reason for a headache may be how to keep the cover as a hair-free-zone, but it might be that there is no solution for that available. Well, that was the risk worth taking.